”Mulla on kauhee kiire”
Blogin kirjoittajana Antti Karttunen
Julkaistu 30.09.2008
Todistin hiljattain kahta mahdollisimman vastakkaista ääneen lausuttua mielipidettä. ”Olen aina halunnut työskennellä julkisella sektorilla, koska haluan tehdä työtä yhteisen hyvän eteen. En koskaan voisi olla yksityisellä sektorilla, jossa tavoitteena on vain taloudellinen voitto”, julisti jo pitkän uran julkisella sektorilla asiantuntijatehtävissä tehnyt henkilö. Jep jep.
Jokunen päivä tämän suuren viisauden kuultuani eräs isossa vakuutusyhtiössä johtotehtävissä työskentelevä tuttavani intoutui pohtimaan urasuunnitelmiaan: ”Mä en kyllä enää ikinä halua mennä takaisin julkisen sektorin duuneihin. Ei kiinnosta ne surkeat palkat ja se kädetön byrokratia”. Jep jep.
Nämä aivan eri yhteyksissä ja toistaan tietämättä esitetyt varsin mustavalkoiset näkemykset pistivät hieman miettimään.
Ammattiylpeys on aina – tiettyyn rajaan asti – hieno asia
On kuitenkin naiivia ajatella julkisen sektorin työn olevan jotenkin moraalisesti korkeammalla tasolla kuin yksityisen sektorin. Ja se nyt vain on meidän maailmamme tosiasia, että jossain pitää tehdä taloudellisesti tuottavaa työtä, jotta julkisen sektorin tehtävät palvelut voidaan pitää yllä. On jotenkin outoa ajattelua nähdä taloudellisen hyödyn tavoittelu jotenkin pahana asiana. Enkä nyt tarkoita ns Kiina-ilmiötä, kannattavien tehtaiden sulkemista ja muita nykyajan ylilyönti-ilmiöitä.
Julkisen sektorin palkkaus, erityisesti vaativista asiantuntija- ja johtotehtävistä puhuttaessa, lienee ikuisuuskysymys. On lähes mahdoton ajatus, että valtio ja kunnat voisivat koskaan palkkauksella pärjätä ainakaan kaikkein kilpailluimmista osaajista. Houkuttelevuus on tultava jostain muualta.
Yhtä naiivia on ajatella esimerkiksi byrokratian olevan julkisen sektorin yksinoikeus. Myös yritysmaailmasta kuulee aivan käsittämättömiä kertomuksia mitä kummallisimmista organisaatio- ja työkulttuureista. Yhteisenä nimittäjänä näille lienee huono johtaminen.
Suomessa jokainen saa valita ammattinsa
– yllä mainittu julkisen ja yksityisen vastakkainasettelu on siinä mielessä turhaa.
Kiireellä, ylitöillä ja stressillä ”kehuminen” on yleinen piirre nykyajan työelämässä. Välillä ihmiset tuntuvat suurin piirtein kilpailevan siitä, kuka on kiireisin ja tekee eniten töitä omalla ajallaan. Ikään kuin esimerkiksi ylitöiden määrällä mitattaisiin työtehtävien tärkeyttä ja ihmisten paremmuutta. Yksi raivostuttava ilmiö on sähköpostin päivystäminen iltaisin ja viikonloppuisin kotoa käsin.
Miettiä sopii, mitä kiireisellekään asialle voi tehdä, vaikka käyttäisi koko sunnuntaipäivänsä työsähköpostien lähettelyyn. Jos jollekin tuottaa suurta huvia työsähköpostien lukeminen vapaa-ajalla, niin siitä vaan. Mutta älkää, please, valittamaan siitä – saati kehumaan kiireisyyttänne, jos ette viikonloppuna malta pitää näppejänne erossa sähköpostista.
Kiireen ja töiden määrällä retostelu vaikuttaa siirtyneen myös julkiseen hallintoon. Ei ole kovin harvinaista nykyään, että virkamiestuttavat istuvat työpaikoillaan iltamyöhään ja tekevät töitä myös viikonloppuisin. On tietenkin totta, että työelämä on peruuttamattomasti muuttunut sitten 70-luvun verkkaisten aikojen ja pitkien lounaiden – joista minä olen vain kuullut puhuttavan – jälkeen. Mutta rohkenen silti väittää, että osittain tässä on ihmisten korvien välissä kehitetty nykyajan ilmiö.
Työt eivät tunnetusti tekemällä lopu
Priorisoinnin taito on kuitenkin tärkeä osa ammattitaitoa. Rohkenen kehottaa kaikkia tämän blogin lukijoita (jos työkiireiltään kukaan nyt tätä ehtii lukemaan) käymään läpi omat kiireensä. Kun esimerkiksi seuraavan kerran viikonloppuna sormet syyhyävät päästä työsähköpostiin, niin kannattaa pohtia, mitä sillä oikeasti saavuttaa. Voisiko niiden viestien kuitenkin antaa odottaa maanantaihin?
Ja loppuun tämän blogin itseironiaosuus: tämäkin blogi tuli kirjoitettua sunnuntai-iltana, kun ei viikolla tuntunut millään olevan aikaa…
Antti Karttunen
johtava konsultti
Kommentit:
Ei kommentteja toistaiseksi.
Kommentoi:
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.